"Ilo ja suru kulkevat käsikädessä..."

Heti ekaksi sanon, että tätä teksitä ei tarvitse lukea, jos on jotain sitä vastaan että kerron vähän syvällisemmin ajatukseni ja mielipiteeni.:)

Olen hypännyt pois lautaltani. Istun saarella keskellä ei mitään, tuntematta yhtään mitään. Näen lauttani joka lipuu kohti syviä vesiä. Tunnen oloni luuseriksi. En voi luovuttaa. En halua luovuttaa. 

Olen valmis palaamaan lautalleni. En voi enään paeta. Lähden uimaan. Puolessa välissä matkaa voimani loppuvat. Luovutan. Päästän irti kaikesta, unelmista ja haaveista. Pikkuhiljaa vajoan kohti pohjaa. Pohjalla on jotain mikä vetää minua puoleensa, enkä jaksa taistella vastaan. Tajuan, että en saa antaa periksi. Viimeisillä voimilla nousen kohti pintaa. Matka pohjasta pinnalle tuntuu mahdottoman pitkälle. Olen pinnalla. Lautalleni ei ole enään pitkä matka.

Istun lauttani reunalla. Näen takanani ihanan auringon laskun ja edessäni valtavan myrskyn. Olen onnellinen, etten luovuttanut. Vihdoin voin alkaa kääntämään lauttaani kohti matalia ja selviä vesiä.

Olen voittanut jotain... (VH)

On asioita joista ei voi ajatella, että miten pääsen tästä yli ja unohdan tämän. Silloin pitää ajatella, että miten opin elämään tämän kanssa.

En ole penaalin terävin kynä, eikä minulla ole kaikki inkkarit kanootissa. Kenelläpä olisi? Aina elämässä ei mene kaikki niin kuin haluaisi. 

Miltä tuntuu kun nuoruus ei olekaan sitä ihanaa aikaa jolloin on virtaa ja energiaa. Miltä tuntuu kuin mikään ei tunnu miltään. Kaikki on huonosti. On vain yksi ajatus: miksi tämä tapahtuu juuri minulle. Minä tiedän.

Liian moni nuori ja myös aikuinen joutuu kokemaan sen kun iskuja tulee vasten kasvoja joka suunnalta. Itseluottamus on nolla ja ajatus on: näin pohjalta ei voi nousta

Se kun mikään ei tunnu miltään on liian yleinen tunne. Tämän olen kokenut jo vuosien ajan ja siksi silmäni ovat auenneet. En voi olla huomaamatta jos jollakin on paha olo. Olen nähnyt myös sen kuinka ihmiset huolehtivat, kun on huono olla. Olen valitettavassti myös nähnyt välittämisen vastakohdankin. Välinpitämättömyyden.

Toisinaan ymmärrän niitä, jotka jättävät masentuneen ystävän melkein omilleen, koska onhan se rankkaa ja pelottavaa katsoa vierestä. Mutta toisinaan taas tämä ei mene jakeluun ollenkaan. Voiko joku olla niin kylmä että jättää ystävän juuri kun tukea tarvitaan. 

Tiedän ja olen oppinut sen, että kokemani asiat ei unohdu, mutta olen oppinut elämään niiden kanssa. Olen myös oppinut ymmärtämään ihmisiä kaiken tämän myötä. Olen noussut pohjalta enkä halua sinne enään

Voin kertoa teille että aika parantaa haavat. On asioita joita annetaan anteeksi, mutta niitä ei unohdeta. niin tyhmältä kun sen kuulostaakin...

Mutta.... Yksin tästä en olisi selvinnyt. Ystävät ja perhe on kantanu minua ja minun huolia käsivarsillaan kauan aikaa.. Erityisesti rakas systerini Milla ja poikaystäväni on auttanut minua avaamaan silmäni.. En tiedä keinoa millä osottaisin kiitollisuuteni <3